Käsittelemään uuden instituuttionalismin käsitettä perustana DiMaggion (1983) lausunnot, joissa hän kuvaa sitä teoriana, jonka tarkoituksena on ehdottaa sosiologisia instituutioita. Ehdotuksen tarkoituksena on talouden perustana olevasta perinteisestä ajattelusta poistumisen lisäksi selittää, kuinka (ja miksi) mitkä instituutiot nousevat tietyllä tavalla määriteltyyn kontekstiin. Hän väittää, että teorian pääasiallinen lähtökohta on analyysi niiden vuorovaikutustavasta ja instituutioiden vaikutuksista yhteiskuntaan.
Tämä kanta vahvistetaan Aspinwall & Schneiderin (2000a, s. 4) tekstissä, kun he väittävät, että instituutiot vaikuttavat tuloksiin "uuden instituutiolaisuuden" analyysin puitteissa. Huomautuksissaan «instituutiot sisältävät yhden edustajien sisäänrakennetun ennakkoluulottomuuden ajan myötä, mikä johtaa puolestaan merkittäviin jakeluvaikutuksiin».
Viitaten instituutteihin tässä uudessa puitteessa yhteiskuntatieteiden eri alojen välillä on eroja. Valtiotieteen kannalta väitetään, että "uudelle instituutiolaisuudelle" on tunnusomaista "selkeä käsityksen puute siitä, mitkä instituutiot ovat tai kuinka ne voidaan määritellä" (Aspinwall & Schneider, 2000b, s. 5).
Racionaalisuuden kannalta instituutioita tarkkaillaan kuten (muodostaen institutionalismin) "rationaalisen käyttäytymisen pitkäaikaisia tasapainomalleja ja siten toteutettuja tuloksia strategisessa pelissä, jota yhteiskunta pelaa" (2000c, s.4). Viimeinkin sosiologian näkökulmasta "institutionalistinen rakenne on kulttuurisesti yksi" (…) "on juuret ja kulttuurilaitokset näkevät kulttuurin ja instituutiot tosiaankin jonkin verran synonyymeinä" (2000d, s. 5).
Euroopan unionille voidaan todeta, että taloudellisen yhdentymisprosessin lisäksi, uusi instituutiolaisuus on erittäin tärkeä, koska instituutioilla on rooli politiikan muotoilussa ja päätöksentekoon liittyvissä mekanismeissa, jotka vaikuttavat kaikkiin jäsenmaihin. Nämä maat kohtaavat jatkuvan kaksijakoisuuden, jossa sekä kansallisten että Euroopan unionin etujen vuorovaikutus on dynaamista ja voimakasta. Juuri tässä uudessa institutionalismissa tulee ajatus, jolla on suuri merkitys unionin tutkimiselle, ymmärtämiselle ja analysoinnille.
Tässä vaiheessa jotkut väittävät, että instituutiot vaikuttavat yhteiskuntaan tulostensa kautta tai toisaalta yhteiskunta vaikuttaa instituutioihin hyötyäkseen henkilökohtaisesti tuloksistaan. Tämä hallitusjärjestelmä, joka tunnetaan nimellä monitasoinen hallitus, määritellään seuraavasti: "valaisee läheistä takertuvuutta kotimaisen ja kansainvälisen viranomaistason välillä" (Piattoni, 2009, s. 168).
Juuri tässä hallitustenvälisessä yhteistyössä instituutioiden kanssa toimivat toisistaan riippumattomasti (riippumattomat muuttujat) väliintulotulosmuuttuja, ja se voi perustua eri tasojen arvoihin, ideoihin ja kansallisiin standardeihin.
Racionaalisen, sosiologisen ja historiallisen institutionalismin välissä
Aluksi haluan määritellä jokaisen yllä mainitun institutionalismin, jotta voin tunnistaa niiden väliset yhtäläisyydet ja erot.
Rational Institutionalismista puhuminen, jota lähestyttiin Hall & Taylorin (1996) näkökulmasta, määritellään teoreettiseksi lähestymistapana eri sidosryhmien käyttämien instituutioiden tutkimiseksi niiden hyödyllisyyden maksimoimiseksi.
Toisaalta, viitaten historialliseen institutionalismiin, tehdään Tillyn (1984) näkökulmasta, jossa hän viittaa siihen yhteiskuntatieteen menetelmäksi löytää yhteiskunnallisen, taloudellisen, poliittisen käyttäytymisen sekvenssejä tai malleja ja muuttaa sitä tietyn ajanjakson ajan. Kirjoittajan mukaan se on menetelmä, jolla pyritään mittaamaan "suuria rakenteita, suuria prosesseja ja tekemään valtavia vertailuja" (Tilly, 1984, s. 1503).
Lopuksi mainitsen sosiologisen institutionalismin, ja siirryn Lowndesin (2010) antamaan määritelmään, jossa hän toteaa, että se on uusi tapa (uusi instituutiolaisuus), joka käsittelee tapaa, jolla laitokset luovat merkityksen ja / tai tuntevat ihmisissä, jotka liittyvät se "tarjoaa teoreettisesti tärkeitä rakennuspalikoita normatiiviselle instituutiolaisuudelle valtiotieteessä" (Lownde, 2010, s. 65).
Näissä kolmessa instituutiolaisessa lähestymistavassa voidaan yleisesti sanoa, että parhaat tulokset ovat sosiologinen ja historiallinen institutionalismi; koska rationaalinen erimielisyys kahden edellisen eri tasoilla.
Tieteellisestä näkökulmasta sosiologinen ja historiallinen institutionalismi on samankaltaista siinä mielessä, että molemmissa määrätään, että heidän ryhmillään on yhteinen identiteetti joko yhteisellä sopimuksella, kuten aikaisempi jaettu / yhteinen kokemus.
Samanaikaisesti rationalistinen lähestymistapa keskittyy yksilöllisyyteen ryhmien yläpuolella.
Toisessa käsittelyssä tutkimussuunnitelmia, sekä sosiologisia että historiallisia lähestymistapoja. Tapaustutkimuksilla etsitään yhteyksiä eri tapausten välillä, piilee rationaalinen lähestymistapa, joka käyttää kerrontojen makroanalyysia.
Yksi näkyvimmistä eroista lähestymistapojen välillä viittaa ajanjaksoon. Vaikka historiallinen ja sosiologinen kehittää työtä pitkällä aikavälillä, rationalismi toimii lyhyellä aikavälillä. Samoin kahden ensimmäisen ulkoinen pätevyys on suurempi, koska se voidaan yleistää, kun taas jälkimmäisillä voi olla korkeampi sisäinen pätevyys, mutta heikko kestävyys lähestymistavan epävakauden vuoksi.
Tarkkaillaksemme niitä instituutioiden roolista ihmisten teoille, saatamme kuitenkin todeta, että historiallisen ja rationaalisen institutionalismin lähestymistapojen välillä on enemmän affiniteettia (molemmat pitävät sattuma-arvoa tärkeänä elementtinä analyysissä), kun taas sosiologisen institutionalismin kannalta tärkeä tekijä on enimmäkseen kulttuurinen rajoitus.
Preferenssien muodostumisen suhteen sekä historiallisesti että sosiologisesti palkitaan endogeeninen prosessi, kun taas rationaalinen lähestymistapa palkitsee eksogeenisen mallin tai päätöksen suositusten pääkouluttajana.
Laitosten perustamiseen viittaaminen esitetään mielestäni ainoana kategoriana, jossa kolme lähestymistapaa eroavat selvästi toisistaan. Sosiologisen institutionalismin suhteen instituutiot seuraavat kehitystekijää; satunnaiset äkilliset muutokset, jotka johtuvat tapahtumista tai uusista tulkinnoista. Suhteessa historiallisiin instituutioita syntyy siirrosta, ja niillä on ominaisuus olla mahdollisesti laajentuneita.
Lopuksi instituutioiden luominen rationaalisessa lähestymistavassa perustuu kollektiiviseen dilemmaan dynaamisena voimana.
Viime kädessä puhumme instituutioiden historiallisesta kehityksestä, ja meillä kaikilla on rajoja muihin verrattuna. Sosiologinen institutionalismi viittaa siihen, että instituutioiden evoluutio on kognitiivisen prosessoinnin ja yhteisten tapahtumien muistin tuote. Historiallisen institutionalismin suhteen instituutioiden kehitys tapahtuu niiden kokemuksista riippuvien ehdollisten prosessien ja niiden seurausten seurauksena. Molemmissa tapauksissa puhumme prosessista takaa eteenpäin tai menneisyydestä nykyhetkeen.
Suuressa käsitteellisessä muutoksessa tai ainakin edellä mainituissa tapauksissa suuremmassa määrin rationaalinen institutionalismi selittää instituutioiden kehitystä neuvotteluprosessin ympärillä ja evoluutiovalinnan perusteella; toisin sanoen prosessi, joka riippuu maksimitulon saavuttamisesta eikä aikaisempien prosessien seurauksena.
Viitteet
- Aspinwall, MD, ja Schneider, G. (2000). Sama valikko, erilliset taulukot: Institutionalistit kääntyvät valtiotieteen ja Euroopan integraation tutkimuksen pariin. European Journal of Political Research, 38 (1), 1-36.DiMaggio, PPW 1983. Rautahäkki uudelleen: Institutionaalinen isomorfismi ja kollektiivinen rationaalisuus organisaatioalueilla. Uusintapainos julkaisussa P. DiMaggio. & W. Powell. Uusi instituutiolaisuus organisaation analyysissä, 63-82.Hall, PA, & Taylor, RC (1996). Valtiotiede ja kolme uutta instituutiolaisuutta *. Poliittiset tutkimukset, 44 (5), 936-957.Lowndes, V. (2010). Institutionaalinen lähestymistapa "Valtiotieteen teoriat ja menetelmät", D. Marsh, G. Stoker.Piattoni, S. (2009). Monitasoinen hallinto: historiallinen ja käsitteellinen analyysi. Euroopan yhdentyminen, 31 (2), 163-180.Tilly, C. (1984). Suuret rakenteet, suuret prosessit,ja valtavat vertailut. New York: Russell Sage. 1993. European Revolutions, 1492-1992.
